KARJALAZET

ORAVA, KINNAŠ TA NIEKLA

On ennen kolme velleštä: orava, kinnaš, niekla. Hyö lähetäh mečällä. Tulou kolme tiehuarua. Orava (heistä vanhin) sanou:

– Kaikin lähemmä eri tietä, ken mitä šuanou sualista, sen pitäy huhuta.

Niekla i löytäy männeššäh tervaškannon. Niekla huhuou:– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikutte!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Ne juoššah (kinnaš ta orava).

– Löysin mie tervaškannon, – niekla šanou.

– Mi šualis tämä on, tervaškantojahan on täyši meččä.

Häntä lyötih šiinä. Mäntih tuaš eri tietä. Niekla löytäy vesilammin ta alkau huhuta:

– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikuttele!
Niel-da-rnkka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Kinnaš ta orava tullah:

– Mitä šie löysit?

Niekla šanou:

– Vesilammin löysin.

Nieklua lyyväh, piekšetäh:

– Mi tämä šuuri šualis on, kun vesilampini on!

Lähetäh tuaš eri huaroilla mänömäh.

Niekla mänöy šuon laitah. Kaččou, kun petrakarja šuolla šyyväh kortehta. Niekla mänöy kaikkein šuurimman petran eteh mättähällä ta pistäytyy korttehen šiämeh. Šuuri petra šöi korttehen tai nieklan šöi marahaš. Niekla pistelöy, Pistelöy petralla marua — tai kuolou petra. Tulou niekla petran marašta ta karjuu tuaš vellijäh:

-Kiijä, kiijä, kintahaisen
oravaisen oikuttele!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Kinnaš ta orava šanotah:

– Emmä nyt lähe, niekla tuaš valehtelou, min lienöy tervaškannon löytän.

Niekla tuaš toisen kerran:

– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikuttele!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Kinnaš ta orava šanotah:

- Emmä nyt lähe, niekla tuaš valehtelou, min lienöy vesilammin löytän.

Niekla huhuou kolmannen kerran:
– Kiijä, kiijä, kintahaisen,
oravaisen oikuttele!
Niekla-rukka löyvön löysi,
šai šuuren šualehen!

Tullah kinnaš ta orava:

– Mi šiula nyt on šualis?

Niekla šanou:

– Mie ammuin petran.

Petra venyy kellottau kuollehena mättähällä. Kinnaš ta orava piätä šilitetäh nieklalta:

– Kun näin hyvän šualehen šait, nin nyt olet hyvä veikko. Tai nyletäh še petra.

— No nyt pitäis miän ruveta keittämäh, nin ei ole kattilua. Niekla šanou oravalla:

– Siula kun on terävät kynnet, nin mäne kiso tuohta, luajimma tuohešta kattilan ta sillä keitämmä lihua.

Niekla ompeli tuohiropehen kattilakše.

– Ka ei ole vettä, – šanotah. – Mistä nyt vettä šuamma?

Niekla šanou:

– Löysinhän mie vesilammin, šielä on vettä.

Kinnaš kävi vettä.

– Ka ei meilä ole i puita, millä keittyä tätä lihua.

Niekla šanou:

– Löysinhän mie tervaškannon.

Niekla juokšou tervaškannon, ruvettih keittämäh. Siitä hyö keitettih, šyötih ta loppuset lihat vietih kotihih. Niitä vielä i nyt šyyväh, kun ei liene loputtu.